Olen Hope ja ja... en tiedä.. olen Helvetin tuleva valtiatar. Siinä kaikki mitä tiedän. Ihan kuin päässäni oleva korppu olisi tyhjennyt. En muista mitään menneisyydestäni. Mikä on sukunimeni? Lempiruokani?
Kuka oikeasti olen?



Opin kuitenkin koko ajan uutta. Olen lukenut jo todella kauan, en tiedä kuinka kauan, Suurta Vääryyden kirjaa, ja olen oppinut kaikki tiedot mitä tarvitsen tullakseni Helvetin valtiattareksi.. Kun vallitsen maailmaa, kaikki hyvä tulee katoamaan.
Vaikka on kiva tietää että tulee hallitsemaan maailmaa, silti, haluaisin tietää kuka oikeasti olen..



En ole nähnyt ketään. Ruokaa olen saanut mysteerisen oven kautta, ja en tiedä minne se vie. Kieltämättä, on aika tylsää vaan asua huoneessa jossa on vessa ja suihku. Oon koittanut puhua itsekseni, mutta se alkoi kyllästyttää ja lopetin.



Nukun lattialla, sillä sänkyä mulla ei ole. Ei edes peittoa tai patjaa. En muista milloin olisin viimeksi nukkunut yöuneni kunnolla.. Päässäni pyörii vaan ajatuksia, ja yritän kaivaa aivoistani tiedon että millainen menneisyyteni oli. Suuren Vääryyden kirjan tiedot ovat tarpeellisia, mutta mutta.. milloin pääsen käyttämään tietojani, millainen on ulkomaailma?



Kuulin narahduksen huoneen ulkopuolelta. Oven kahvaan tartuttiin ja painettiin alas, ovi aukesi. Katsoin kuka seisoi ovella. Mies, jolla oli pelottava maski suunsa edessä.
"Kuka olet? Ja mitä sä täällä teet?!", kysyin ja suorastaan huusin. Oli mahtavaa puhua.
"Teidän korkeutenne, olen Raven. Ette varmaan muista minua, sillä olette kokeneet muistinmenetyksen. Minulla oli tehtävänä kouluttaa teistä valtiatar Helvettiin", Raven vastasi.



"Eli sä tiedät kaiken musta? Mun lempi matkalaukunki?", kysyin.
"Kai sen niin voi sanoa. Mutta muistattehan korkeutenne, että Suuren Vääryyden kirjassa kielletään turha uteleminen ja kysely..", Raven aloitti..
"KYLLÄ MÄ TUNNEN SUUREN VÄÄRYYDEN KIRJAN! ÄLÄ SAARNAA MULLE SIITÄ!", huusin.
"Anteeksi korkeutenne kun kyseenalaistin tietojanne. Kuitenkin, tänään on suuri päivä. Tänään teistä tulee täysi-ikäinen ja pääsette ulkomaailmaan viimeiseen koetukseen ennen kuin teistä voi tulla Helvetin valtiatar", Raven kertoi.
"Mahtavaa..", vastasin. Raven käveli ovesta ulos, ja viittoi että seuraisin sitä.



Raven antoi mulle vaatteet, ja käski pukeutua niihin.. Musta kaapu, jännää. Sitten Raven vei mut huoneeseen, joka oli musta ja kynttilöitä täynnä. Huoneen keskellä oli kakku, jossa oli 16 kynttilää.
"Puhaltakaa kynttilät teidän korkeutenne", Raven neuvoi ja otin suuren henkäyksen ja..



puhalsin kynttilät sammuksiin. Tunsin jännän tunteen sisälläni. Raven käveli eteeni, ja sitoi silmieni eteen mustan huivin. En nähnyt mitään. Sisälläni kuohusi ja sitten kaikki pimeni. Pum. Tunsin kun jalkani kasvoivat ja kuinka kasvoin pituutta.
Olin sweet sixteen.



Halusin kovasti nähdä millainen musta oli kasvanut, mutta en nähnyt vieläkään mitään.
Kun yritin ottaa siteen pois, Raven huusi etten saa ottaa pois sitä. Mitä nyt tapahtuisi? No, Raven tarttui kädestäni kiinni ja talutti minua jonnekin. Hän puki takin päälleni ja laittoi kengät jalkani.
Vihdoinkin pääsisin ulkomaailmaan ja viimeiseen koetukseen!



Ulkona oli kylmä, tärisin ja hampaani kalkattivat. Minne se vei mua? Kunnes me pysähdyttiin ja Raven auttoi mut ilmeisesti autoon, koska haistoin bensan. Ovi pamautettiin kiinni. Mihin hemmettiin me oltii menossa. Auto käynnistyi ja lähti matkaan.
Vaikka tänään tapahtuikin paljon, en silti vieläkään tiedä kuka oon oikeesti? Kuka on Hope?

Illalla kun istuin television ääressä, olin kiukkua täynnä ja halusin mennä ja heittää kananmunan naapurin mummon oveen. Miksi olin suostunut halaamaan sitä mielistelijää? Siitä tyypistä olisi pelkkää harmia.
Ja jos Raven saa tietää. Mun täytyy selvittää tää juttu sen juntin kanssa.



Illalla, kun mulla oli taas oppitunti, koko tunti meni korvieni ohitse. Raven opetti mulle kuinka apinanaivoista pystyi tekemään makoisia voileipiä.
Omat aivoni olivat jääneet junnaamaan Gilesin ja mun halaukseen. Siihen läheisyyteen.
EI EI EI! Lopettakaa aivot tuollainen aivotoiminta!



Siinä illalla kun söin maksalastuja, sain niin mahtavan idean kuin kukaan minun ikäiseni pystyi saamaan.
Soittaisin Gilesille, haukkuisin sen mammanpojaksi ja käskisin painua perseeseen.
Kyllä, noin tekisin, ja sitten mulla olisi taas hyvä mieli, enkä enää koskaa halaisi ketään.



Otin naamalleni todella vakavan ilmeen, ja näpyttelin Gilesin numeron.
"Giles tässä hei!", kuului ääni. Vihainen ilmeeni alkoi lämmetä, mutta läppäisin itseäni poskelle ja kokosin ajatukseni.
"Hope täs moi.. kuule, meiän pitäis nähä huomenna", sanoin.
"Ihanaa!! Mitä me tehään treffeillämme?", Giles kysyi ja jatkoi; "tuon sulle kukkia ja suklaata.."
"Jätkä voiks sä lopettaa? Nää ei oo treffit, vaan mun pitää keskustella sun kaa vakavasta asiasta. Kello neljältä meillä!", sanoin ja huokaisin.
"Selvä, tuon sinulle vain suklaata, ja ja..", Giles sanoi, mutta katkaisin puhelun.
Pelkäsin että nuo tyyppi murtaisi tien sydämeeni. Sinne en voisi päästää sitä.



Yksi hyvä puoli tässä mun virheessä oli. Gilesillä ei ollut hajuakaan. Ainaki toivoin niin.
Tai sitten sillä oli, sillä musta tuntuu aina että joku seurais mua.. Mitä jos se tietääki?
Se vois vaikka tappaa mut kun mä nukun.



Koulun jälkeen mä pesin hampaat ja pyysin apua isältä. Tarvitsin paljon voimaa että pystyisin sanoa asiani Gilesille tyynellä naamalla. Giles käveli tontille hymy kasvoillaan. Hiukset hulmusivat tuulen mukana ja siniset silmät kiiluivat.
"Moi Hope!", Giles sanoi ja hymyili.
"Mä teen mun asian hyvin nopeasti selväksi sulle. Me ei voida enää koskaan nähä, paitsi koulussa, ja sä et saa koskea muhun ja ja..", sanoin, mutta en pystynyt jatkamaan kun repesin itkuun... En pystynyt jatkamaan..

Tuo poika oli raivannut tiensä pieneen sydämeeni.



"Älä itke", Giles sanoi ja tuli lähelleni. Hän pyyhki sormellaan kyyneleeni ja katsoi silmiini. Lähestyimme ja tunsin lämmön rintaani vasten. Halasimme. Lähenimme. Itkuni laantui, ja puristin häntä niin kovaa ettei hän varmaan saanut happea. En halunnut menettää tuota läheisyyden tunnetta. Se oli kuin huumetta mulle.
"HOPE!!", kuului ääni takaaltani. Nielaisin, ja käännyin katsomaan kuka huusi mua.



"Jätkä mene pois, äläkä koskaan tule takaisin. Saat nyt varoituksen, mutta seuraava kerta on vakavampi. Tuliko selväksi?!", Raven sanoi ja katsoi hyvin murhaavasti Gilesiä.
"Okei? Hope, hei hei!!", Giles sanoi ja hymyili mulle ja iski silmää. Hymy nousi kasvoilleni, mutta Raven läppäisi poskeani.
"Nyt nuori neiti sisälle ja heti!", Raven huusi.



Kävelin sisää, Raven perässäni. Raven paiskaisi etuoven kiinni ja huusi:
"Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi?"
"Minä, hän tuota... se poika, Giles, se halasi mua! Oon syytön!", vastasin ja katsoin maahan. En uskaltanut katsoa Ravenia silmiin, ne olivat vihaa täynnä.
"Saat katua. Ehkä en ole kouluttanut sinua niin hyvin kuin olisi pitänyt. Itse olet tehnyt ratkaisusi. Ja nyt, on vuorosi kärsiä päätöksestäsi", Raven karjui..
"Älä satuta minua! Tai Gilesia, se on oikeesti syytön!", sanoin ja polvistuin Ravenin eteen.
"Liikettä!", Raven huusi ja nosti minut hiuksistani ylös.



Saavuimme rukouskiven luokse, ja polvistuimme sen eteen.
"Oi herra! Kerro. Miten rankaisemme tyttöä?", Raven kysyi.
Kuului rysähdys.
"Selvä herra, teen niin kuin haluatte", Raven vastasi. Hän otti kädestäni kiinni ja raahasi huoneeseeni.
Oliko tämä loppu?



Huoneeni oli tyhjä, ja tavarani oli pakattu.
"Ota tavarasi. Me lähdemme, taino tarkemmin, sinä lähdet!", Raven sanoi ja jatkoi;
"Menen laittamaan auton valmiiksi. Tule nopeasti"
Katsoin huonettani. Se oli tyhjä. Matkalaukut oli pakattu, ja lempinalleni mr. MacKing oli lattialla. Otin toisella kädelläni nallestani kiinni, ja toisella matkalaukuista.
Hyvästi talo.



Ulkona mua odotti auto ja Raven. Heitin laukut takakontiin ja istuin penkille.
Se oli menoa.. Mikään ei tulisi enää olee normaali.
Minne menisin, ja mitä mulle tapahtuisi? En tiedä.. Ei hajuakaan...



Raven starttasi auton ja kaasutti pois pihatieltä..
Hyvästi... Nyt se oli menoa.

Tiesittekö että roskiksesta saattoi löytää aarteita? Itse löysin sieltä käsiraudat ja kiikarit, joista toinen linssi oli irronnut? Kuitenkin. Kun siinä tongin ja yritin etsiä lisää löytöjä, kuulin piipittävän äänen takaatani.



"Anteeksi kun häiritsen öhömm.. puuhiasi.. Mutta, voisitko lainata sokeria? Äiti leipoo piimäkakkua, ja tarvii siihen sokeria", poika sanoi. Kuka ihme toi jätkä oli? Aika hiiren näköinen ja kuuloinen. Mamman poika.
"No kai meil on. Emmä tiiä.. Ootas.. Mikä on nimes?" kysyin tolta hiiripojalta.
"Giles. Giles Hudson", poika vastasi.
Silmäni pyöristyivät. Kuka antaa pojalleen noin nynnyn nimen? Juoksin sisälle ja keittiöön ja hain sokeria.



"Tossa sokerissa. Antaa vetää!", sanoin, mut Giles ei kai tajunnu mua. Vitun hiiri.
"Kiitos. Kuules. Olen uusi täällä  naapurustossa, joten ajattelin että jos haluaisit esitellä naapurustoa minulle?", Giles kysyi.
Voi perse. Mitä toi jätkä luulee. Luuleeks se oikeesti että nyt kun mä lainasin sille sokeria, niin me ollaan frendei 4evör?



"MITÄ SÄ OIKEIN LUULET? PAINU SINNE MISTÄ TULITKI!" huusin sille ja näytin sille taivaan merkit.
"Oisit voinu sanoa ton nätisti. Tuollaiselle nätille tytölle ei sovi tuollainen kielenkäyttö. Mutta minä sitten menen. Nähdään, tulinen tyttöni", Giles sanoi ja iski minulle silmää.



Jos minulla olisi ollut haulikko takataskussa, olisin ottanut sen käteeni ja posauttanut Gilesin pään irti muusta kropasta. Yrittikö tuo hiiripoika iskeä mut? Turha toivo. Minä en voisi IKINÄ kiinnostua tuollaisesta.



Illalla me syötiin Ravenin kanssa illallinen, ja se kyseli miten mulla oli menny koulussa jne.
Kerroin sille kaiken, mutta Gilesiä en edes maininnut. Pelkäsin et Raven suuttuu jos kuulisi että olen jutellut pojan kanssa. Läheisyys oli hyvin vakava rike Suuren Vääryyden kirjassa.



En saanut unta, joten nousin ylös ja tein kotiläksyni, mitä en yleensä tee. Giles pyöri mielessäni. Mikä siinä jätkässä oli? Vaaleat hiukset, tiukat pakarat.. Nam.. Hyi, en saa ajatella tuolleen. Mutta onhan siinä paljon huonojakin puolia. Piipittävä ääni, mammanpoika ja sellainen ärsyttävä luonne.
Onneksi mun ei tarvitsisi enää koskaan nähdä sitä.



Kun pääsin koulusta ja olin kotona, mieleni teki hypätä bussin alle ja kuolla siihen paikkaan. Miten näin saattoi tapahtua? Mullakaan ei ole sentää näin huono tuuri!! Miten voi olla. Voi perse oikeasti! Haluan pois. Haluan isin luo.



Giles oli tullut kanssani samalle luokalle. Tai siis että hänet oli laitettu samalle luokalle kanssani. Ja se vielä välttämättä halusi tulla istumaan viereeni, koska kukaan muu ei uskaltanut. No eihän tuo vielä mitään. Pahin oli vasta edessä. Opettajamme Tikki Tirrinen määräsi meille parityöt. Työssä pitää kertoa jostain ammatista. Ja yllätys! Giles on mun pari!
Joudun menemään tekemään sille sitä ryhmätyötä. Karseus.



Menin heti seuraavana päivänä niille, että saisi hoidettua sen pois mun tee listalta. Talo oli valkoinen. Täynnä pastillivärejä. Yök. Onneksi en itse asunnut siinä. Kun painoin ovikelloa, kuului tiutaupoumou ääni.



Giles tuli avaamaan oven. Se hymyili mulle, mutta en vastannut sen hymyyn.
"Hoidetaan nyt tää homma että mä pääsen vielä kotiinkin", sanoin.
"Meillähän on koko tämä kaunis päivä aikaa! Ja tiedän että olet innoissasi nähdessäsi minut, vaikka et sitä myöntäisikään", Giles vastasi.
"Haista...!!", sanoin ja näytin kieltäni.
"Jos vaikka ensiksi söisimme äitini tekemiä juustoleipiä", Giles sanoi ja menimme keittiöön.



Keittiö oli pastellin sinisen värinen. Oli huonekasveja, värikkäitä tauluja ja posliinilautaset! Liikaa minulle.
Juustoleivät olivat kyllä hyviä, ehkä pyydän että Raven tekisi joskus näitä. Ei, mitä ajattelen.
Miksi tuo poika on noin mukava mulle? Miksi?



Teimme parityötämme olohuoneen lattialle, sillä Gilesin huone oli vielä kuulema remontin alla. Just joo.
Työ edistyi hyvin, ja saimme sen yllätys nopeasti valmiiksi. Kello oli vasta kaksi, joten jäin vielä vähän juttelee Gilesin kanssa.
Ajan kuluessa, Giles oikeasti alkoi vaikuttaa mukavalta, ja jopa suloiselta. Tuota en aio myöntää kenellekään.
Kun kello oli kuusi, muistin että oppitunti alkaisi kohta.
"Nyt mun pitää mennä, oikeasti", sanoin ja pakkasin tavarani.



Kävelin pihalle Giles perässäni.
"Jätkä, voitko oikeasti jättää mut rauhaan?", kysyin ja pysähdyin. Giles käveli luokseni, ja katsoi silmiini.
"Vaikka jotkut väittävät että olet outo ja jääprinsessa, niin minusta sinä olet todella kiva ja mahtava", Giles sanoi, ja...



Se halas mua! Se halas mua! Ja mä vastasin sen halaukseen. Voi perse, jos Raven saa tietää, se on lähtö.
Mut kukaan ei oo koskaan puhunut mulle noin, ja musta tuntuu että se tarkoitti sitä koko sydämellään.
Onko tää sitä kiellettyä läheisyyttä?

Mä oon Hope, Hope Williams! Pelätkää mua. Olen pelottava. Ja isäni pelottais teiän isät ihan kananlihalle.



Olen siis Hope. Olen 13 vuotta vanha, ja asun Midnightshadows-street 6A kadulla Ravenin kanssa.
Ei, Raven ei ole isäni. Hän vaan on holhoojani, ja hän kouluttaa minusta valtiatarta.
Oikea isäni on itse Saatana. En ole ikinä nähnyt häntä, mutta mitä Raven on kertonut minulle, hän on mahtava mies, ja jonain päivänä minä vielä perisin hänen valtakuntansa ja kruunun. Minusta tulee vielä joskus Helvetin Valtiatar.



Voisin kai kertoa jotain Ravenistakin. Raven on vanha mies, ja hänellä on hyvin likainen mielikuvitus. Hän opettaa mulle kaikki tiedot ja taidot, mitkä tarvitsen että pääsisin joskus hallitsemaan Helvettiä.
Hänellä on aina ollut tuo sama puku päällään, niin kauan kuin siis muistan. Kun olen kysynyt että miksi, hän on läppäisyt poskeani, ja opettanut että jos haluan valtiattereksi, minun ei tule kysellä asioita, nussia pilkkua siis.



Paskin homma, mitä joudun kestämään asuessani Ravenin kanssa on varmaan se että hän ei vie minua koskaan vaateostoksille. Ja joudun käyttämään huussia! Hyi että se haisee. Ensimmäinen päätökseni Helvetissä on että poistan huussit rikkailta ja laitan kaikki köyhät paskat käyttämään niitä.



Tavallisen koulun lisäksi joka ilta Raven pysäyttää kellon, ja istumme olohuoneen lattialle. Hän lukee minulle Suurta Vääryyden kirjaa, josta hän joka ilta opettaa minulle yhden uuden asian.
Koulu ja opettajat ovat tylsiä verrattuna Ravenin opetuksiin.



Yksi asioista minkä hän opetti minulle jo hyvin nuorena, on se että halaaminen on hyvien ihmisten teko. Sitä ei saa tehdä. Muu läheisyys, kuten suuteleminen ja seksi on sallittua, mutta halaaminen osoittaa välittämistä, mikä on kielletty. En vieläkään vain pysty muistamaan sitä sääntöä, ja Raven rankaisee minua usein sen takia.



Seksistä puheenollen. Yksi hyvin tärkeä asia, mikä minun täytyy tietää valtiattarena, on se että minun täytyy hankkia perillinen. Jos en saa hankittua perillistä, koko Helvetti saattaisi tuhoutua. Mutta tarkkailtuani Ravenin ja hänen naistensa hommia, olen todennut että kyllä minä lapsia vielä joskus saisin. Haluan vielä joskus kokea tuollaista kiihkoa ja intohimoa.



Elämäni oli kunnossa! Kohta hallitsisin koko maailmaa. Kunhan vain täyttäisin 16 vuotta, niin voisin muuttaa asumaan Helvettiin ja hallita kaikkea. Silti minulla olisi vielä paljon opittavaa. Mutta voisiko Helvetin tavoille oppiminen olla niin vaikeaa?



Ilmeisesti voi. Yöllä kun olin nukkumassa, Raven hiipi olohuoneeseen, sytytti uhrialttarin kynttilät ja polvistui.
"Herra, tyttö on kohta valmis"
"Oletko aivan varma?"
"Kyllä, olen kouluttanut hänet hyvin, ja hän on oppinut tavoille"
"Voin aistia että pian tulee tapahtumaan jotain joka saattaa muuttaa suunnitelmamme. Pidä silmällä tyttöä, mikään ei saa pilata tulevaisuuden suunnitelmia. Ja jos niin käy, Helvetti on tuhon oma. Samoin sinä."
"Kyllä Herra, pidän häntä silmällä, mutta en usko että mikään voisi pilata tyttöä, ja muuttaa hänen mielikuvaansa maailmasta"
"Älä väitä minulle vastaan!! Nyt kun olet ymmärtänyt tehtäväsi, mene!"
"Selvä Herra"