Tiesittekö että roskiksesta saattoi löytää aarteita? Itse löysin sieltä käsiraudat ja kiikarit, joista toinen linssi oli irronnut? Kuitenkin. Kun siinä tongin ja yritin etsiä lisää löytöjä, kuulin piipittävän äänen takaatani.



"Anteeksi kun häiritsen öhömm.. puuhiasi.. Mutta, voisitko lainata sokeria? Äiti leipoo piimäkakkua, ja tarvii siihen sokeria", poika sanoi. Kuka ihme toi jätkä oli? Aika hiiren näköinen ja kuuloinen. Mamman poika.
"No kai meil on. Emmä tiiä.. Ootas.. Mikä on nimes?" kysyin tolta hiiripojalta.
"Giles. Giles Hudson", poika vastasi.
Silmäni pyöristyivät. Kuka antaa pojalleen noin nynnyn nimen? Juoksin sisälle ja keittiöön ja hain sokeria.



"Tossa sokerissa. Antaa vetää!", sanoin, mut Giles ei kai tajunnu mua. Vitun hiiri.
"Kiitos. Kuules. Olen uusi täällä  naapurustossa, joten ajattelin että jos haluaisit esitellä naapurustoa minulle?", Giles kysyi.
Voi perse. Mitä toi jätkä luulee. Luuleeks se oikeesti että nyt kun mä lainasin sille sokeria, niin me ollaan frendei 4evör?



"MITÄ SÄ OIKEIN LUULET? PAINU SINNE MISTÄ TULITKI!" huusin sille ja näytin sille taivaan merkit.
"Oisit voinu sanoa ton nätisti. Tuollaiselle nätille tytölle ei sovi tuollainen kielenkäyttö. Mutta minä sitten menen. Nähdään, tulinen tyttöni", Giles sanoi ja iski minulle silmää.



Jos minulla olisi ollut haulikko takataskussa, olisin ottanut sen käteeni ja posauttanut Gilesin pään irti muusta kropasta. Yrittikö tuo hiiripoika iskeä mut? Turha toivo. Minä en voisi IKINÄ kiinnostua tuollaisesta.



Illalla me syötiin Ravenin kanssa illallinen, ja se kyseli miten mulla oli menny koulussa jne.
Kerroin sille kaiken, mutta Gilesiä en edes maininnut. Pelkäsin et Raven suuttuu jos kuulisi että olen jutellut pojan kanssa. Läheisyys oli hyvin vakava rike Suuren Vääryyden kirjassa.



En saanut unta, joten nousin ylös ja tein kotiläksyni, mitä en yleensä tee. Giles pyöri mielessäni. Mikä siinä jätkässä oli? Vaaleat hiukset, tiukat pakarat.. Nam.. Hyi, en saa ajatella tuolleen. Mutta onhan siinä paljon huonojakin puolia. Piipittävä ääni, mammanpoika ja sellainen ärsyttävä luonne.
Onneksi mun ei tarvitsisi enää koskaan nähdä sitä.



Kun pääsin koulusta ja olin kotona, mieleni teki hypätä bussin alle ja kuolla siihen paikkaan. Miten näin saattoi tapahtua? Mullakaan ei ole sentää näin huono tuuri!! Miten voi olla. Voi perse oikeasti! Haluan pois. Haluan isin luo.



Giles oli tullut kanssani samalle luokalle. Tai siis että hänet oli laitettu samalle luokalle kanssani. Ja se vielä välttämättä halusi tulla istumaan viereeni, koska kukaan muu ei uskaltanut. No eihän tuo vielä mitään. Pahin oli vasta edessä. Opettajamme Tikki Tirrinen määräsi meille parityöt. Työssä pitää kertoa jostain ammatista. Ja yllätys! Giles on mun pari!
Joudun menemään tekemään sille sitä ryhmätyötä. Karseus.



Menin heti seuraavana päivänä niille, että saisi hoidettua sen pois mun tee listalta. Talo oli valkoinen. Täynnä pastillivärejä. Yök. Onneksi en itse asunnut siinä. Kun painoin ovikelloa, kuului tiutaupoumou ääni.



Giles tuli avaamaan oven. Se hymyili mulle, mutta en vastannut sen hymyyn.
"Hoidetaan nyt tää homma että mä pääsen vielä kotiinkin", sanoin.
"Meillähän on koko tämä kaunis päivä aikaa! Ja tiedän että olet innoissasi nähdessäsi minut, vaikka et sitä myöntäisikään", Giles vastasi.
"Haista...!!", sanoin ja näytin kieltäni.
"Jos vaikka ensiksi söisimme äitini tekemiä juustoleipiä", Giles sanoi ja menimme keittiöön.



Keittiö oli pastellin sinisen värinen. Oli huonekasveja, värikkäitä tauluja ja posliinilautaset! Liikaa minulle.
Juustoleivät olivat kyllä hyviä, ehkä pyydän että Raven tekisi joskus näitä. Ei, mitä ajattelen.
Miksi tuo poika on noin mukava mulle? Miksi?



Teimme parityötämme olohuoneen lattialle, sillä Gilesin huone oli vielä kuulema remontin alla. Just joo.
Työ edistyi hyvin, ja saimme sen yllätys nopeasti valmiiksi. Kello oli vasta kaksi, joten jäin vielä vähän juttelee Gilesin kanssa.
Ajan kuluessa, Giles oikeasti alkoi vaikuttaa mukavalta, ja jopa suloiselta. Tuota en aio myöntää kenellekään.
Kun kello oli kuusi, muistin että oppitunti alkaisi kohta.
"Nyt mun pitää mennä, oikeasti", sanoin ja pakkasin tavarani.



Kävelin pihalle Giles perässäni.
"Jätkä, voitko oikeasti jättää mut rauhaan?", kysyin ja pysähdyin. Giles käveli luokseni, ja katsoi silmiini.
"Vaikka jotkut väittävät että olet outo ja jääprinsessa, niin minusta sinä olet todella kiva ja mahtava", Giles sanoi, ja...



Se halas mua! Se halas mua! Ja mä vastasin sen halaukseen. Voi perse, jos Raven saa tietää, se on lähtö.
Mut kukaan ei oo koskaan puhunut mulle noin, ja musta tuntuu että se tarkoitti sitä koko sydämellään.
Onko tää sitä kiellettyä läheisyyttä?