Illalla kun istuin television ääressä, olin kiukkua täynnä ja halusin mennä ja heittää kananmunan naapurin mummon oveen. Miksi olin suostunut halaamaan sitä mielistelijää? Siitä tyypistä olisi pelkkää harmia.
Ja jos Raven saa tietää. Mun täytyy selvittää tää juttu sen juntin kanssa.



Illalla, kun mulla oli taas oppitunti, koko tunti meni korvieni ohitse. Raven opetti mulle kuinka apinanaivoista pystyi tekemään makoisia voileipiä.
Omat aivoni olivat jääneet junnaamaan Gilesin ja mun halaukseen. Siihen läheisyyteen.
EI EI EI! Lopettakaa aivot tuollainen aivotoiminta!



Siinä illalla kun söin maksalastuja, sain niin mahtavan idean kuin kukaan minun ikäiseni pystyi saamaan.
Soittaisin Gilesille, haukkuisin sen mammanpojaksi ja käskisin painua perseeseen.
Kyllä, noin tekisin, ja sitten mulla olisi taas hyvä mieli, enkä enää koskaa halaisi ketään.



Otin naamalleni todella vakavan ilmeen, ja näpyttelin Gilesin numeron.
"Giles tässä hei!", kuului ääni. Vihainen ilmeeni alkoi lämmetä, mutta läppäisin itseäni poskelle ja kokosin ajatukseni.
"Hope täs moi.. kuule, meiän pitäis nähä huomenna", sanoin.
"Ihanaa!! Mitä me tehään treffeillämme?", Giles kysyi ja jatkoi; "tuon sulle kukkia ja suklaata.."
"Jätkä voiks sä lopettaa? Nää ei oo treffit, vaan mun pitää keskustella sun kaa vakavasta asiasta. Kello neljältä meillä!", sanoin ja huokaisin.
"Selvä, tuon sinulle vain suklaata, ja ja..", Giles sanoi, mutta katkaisin puhelun.
Pelkäsin että nuo tyyppi murtaisi tien sydämeeni. Sinne en voisi päästää sitä.



Yksi hyvä puoli tässä mun virheessä oli. Gilesillä ei ollut hajuakaan. Ainaki toivoin niin.
Tai sitten sillä oli, sillä musta tuntuu aina että joku seurais mua.. Mitä jos se tietääki?
Se vois vaikka tappaa mut kun mä nukun.



Koulun jälkeen mä pesin hampaat ja pyysin apua isältä. Tarvitsin paljon voimaa että pystyisin sanoa asiani Gilesille tyynellä naamalla. Giles käveli tontille hymy kasvoillaan. Hiukset hulmusivat tuulen mukana ja siniset silmät kiiluivat.
"Moi Hope!", Giles sanoi ja hymyili.
"Mä teen mun asian hyvin nopeasti selväksi sulle. Me ei voida enää koskaan nähä, paitsi koulussa, ja sä et saa koskea muhun ja ja..", sanoin, mutta en pystynyt jatkamaan kun repesin itkuun... En pystynyt jatkamaan..

Tuo poika oli raivannut tiensä pieneen sydämeeni.



"Älä itke", Giles sanoi ja tuli lähelleni. Hän pyyhki sormellaan kyyneleeni ja katsoi silmiini. Lähestyimme ja tunsin lämmön rintaani vasten. Halasimme. Lähenimme. Itkuni laantui, ja puristin häntä niin kovaa ettei hän varmaan saanut happea. En halunnut menettää tuota läheisyyden tunnetta. Se oli kuin huumetta mulle.
"HOPE!!", kuului ääni takaaltani. Nielaisin, ja käännyin katsomaan kuka huusi mua.



"Jätkä mene pois, äläkä koskaan tule takaisin. Saat nyt varoituksen, mutta seuraava kerta on vakavampi. Tuliko selväksi?!", Raven sanoi ja katsoi hyvin murhaavasti Gilesiä.
"Okei? Hope, hei hei!!", Giles sanoi ja hymyili mulle ja iski silmää. Hymy nousi kasvoilleni, mutta Raven läppäisi poskeani.
"Nyt nuori neiti sisälle ja heti!", Raven huusi.



Kävelin sisää, Raven perässäni. Raven paiskaisi etuoven kiinni ja huusi:
"Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi?"
"Minä, hän tuota... se poika, Giles, se halasi mua! Oon syytön!", vastasin ja katsoin maahan. En uskaltanut katsoa Ravenia silmiin, ne olivat vihaa täynnä.
"Saat katua. Ehkä en ole kouluttanut sinua niin hyvin kuin olisi pitänyt. Itse olet tehnyt ratkaisusi. Ja nyt, on vuorosi kärsiä päätöksestäsi", Raven karjui..
"Älä satuta minua! Tai Gilesia, se on oikeesti syytön!", sanoin ja polvistuin Ravenin eteen.
"Liikettä!", Raven huusi ja nosti minut hiuksistani ylös.



Saavuimme rukouskiven luokse, ja polvistuimme sen eteen.
"Oi herra! Kerro. Miten rankaisemme tyttöä?", Raven kysyi.
Kuului rysähdys.
"Selvä herra, teen niin kuin haluatte", Raven vastasi. Hän otti kädestäni kiinni ja raahasi huoneeseeni.
Oliko tämä loppu?



Huoneeni oli tyhjä, ja tavarani oli pakattu.
"Ota tavarasi. Me lähdemme, taino tarkemmin, sinä lähdet!", Raven sanoi ja jatkoi;
"Menen laittamaan auton valmiiksi. Tule nopeasti"
Katsoin huonettani. Se oli tyhjä. Matkalaukut oli pakattu, ja lempinalleni mr. MacKing oli lattialla. Otin toisella kädelläni nallestani kiinni, ja toisella matkalaukuista.
Hyvästi talo.



Ulkona mua odotti auto ja Raven. Heitin laukut takakontiin ja istuin penkille.
Se oli menoa.. Mikään ei tulisi enää olee normaali.
Minne menisin, ja mitä mulle tapahtuisi? En tiedä.. Ei hajuakaan...



Raven starttasi auton ja kaasutti pois pihatieltä..
Hyvästi... Nyt se oli menoa.